UNICEF

UNICEF Live: 5 päivää suoran lähetyksen jälkeen

Maalissa. Voittajana.

UNICEF Liven suora lähetys viime lauantaina vedettiin alkujuonnosta lopputeksteihin likipitäen käsikirjoituksen mukaan. Illan keräystulos noudatti samaa logiikkaa; hyvää tavoiteltiin, mutta erinomaista syntyi. Teimme ennätystuloksen! UNICEFin tukijoukkoihin liittyi 6500 uutta kuukausilahjoittajaa, joiden apu tulevina vuosina tulee muuttamaan satojen ja tuhansien lasten elämää ainakin piirun verran paremmaksi. Kiitos lahjoittajille hyvästä päätöksestä, lupaamme toimittaa apunne tehokkaasti perille.

Hyvältä tuntuu. Asetetun tavoitteen ylittäminen jännittyneen odotuksen ja kuukausien latautumisen jälkeen on tajunnan räjäyttävä kokemus. Tunnen tekeväni merkityksellistä työtä. Uskon, että voin vaikuttaa maailmaan positiivisesti tämän onnistumisen kautta. Vaikka itsetyytyväisyyttä ei ehkä pidetä hyveenä, minusta olen onnentunteeni ansainnut. Niin kuin sen ovat ansainneet kaikki projektiin osallistuneet tekijät kameran edessä ja takana.

Ohjelmassa oli kymmeniä tähtihetkiä ja kirjaimellisestikin tähtitieteilijä Esko Valtaoja oli yksi niistä, oma suosikkini. Valtaoja totesi hyväntuulisesti Jaakko Saariluoman haastattelussa, että kosmisesti tarkasteltuna on kiistatonta, että muita kannattaa auttaa. Meillä maapallon asukkailla on asuinpaikasta riippumatta yhteiset esi-isät ja äidit ihan lähimenneisyydessä, kun asia arvioidaan maailmankaikkeuden aikaperspektiivissä. Onhan sukulaisilla velvollisuus auttaa toinen toisiaan. Ja sitä paitsi, maailman suurimmatkin ongelmat ovat vain ihmisen kokoisia. Ei ole mitään epäilystä ettemmekö pystyisi niitä ratkaisemaan, jos vain haluamme. Olemmehan selvinneet menneisyydenkin haasteista.

Moni oli Valtaojan kanssa samaa mieltä ja liittyi lahjoittajaksi.

Saariluoma haastatteli lähetyksessä myös kolmea ajankohtaista ja juhlittua supertähteä: pelihahmo Angry Birdiä, Miss Suomea Pia Pakarista sekä Putouksen voittanutta Munamiestä. Kolmikko hehkutti yksissä tuumin, että omiin unelmiin kannattaa uskoa ja niitä kohti pyrkiä. Kukaan heistä ei kuitenkaan singahtanut maineeseen sattumalta, ilman apua.

Munamiehen lempeä vetoomus katsojille kuului ”Minusta on pelottavaa ajatella, että maailmassa on tälläkin hetkellä paljon munia, joilla ei ole äitikanaa tai hautojaa. Joillakin heistä ei ole edes kennoa päänsä päällä. Jokainen meistä on pieni ja herkkä muna ja tarvitsee sekä lämpöä että rakkautta. Nyt meillä on mahdollisuus auttaa ja se on tärkeää.” Vaikka en äänestänytkään Munamiestä Putouksen voittoon, tässä kohtaa olisin saattanut valita toisin.

 
Miss Suomi Pia Pakarisella oli onnellinen lapsuus. Angry Bird vietti riehakkaan nuoruuden notkuen lintulaudoilla ja sotkien jätöksillä autojen tuulilaseja. Nyt molemmat ovat saavuttaneet lapsuuden unelmansa.

Nepal jäi sydämeen

 
Miia Nuutila tutustui Nepalissa lapsiin, jotka työskentelevät hiekkakaivoksella Pokharassa. Miian vieressä vasemmalla seisoo Manoj, reipas veijari, joka jäi erityisesti Miian mieleen.
© Sami Ahonen

Ennen kuin olin vieraillut Nepalissa, mielessäni välähteli kuvia värikkäistä vaatteista, huikeasta Himalaja-vuoristosta ja kuumuudesta. Muu pitikin kyllä paikkansa, mutta Nepalin pääkaupungissa Kathmandussa oli yllättävän kylmää, kun saavuimme sinne tammikuun puolessa välissä.

Kuuden päivän aikana näimme ja koimme ihmeellisiä asioita, tutustuimme ihastuttaviin lapsiin ja saimme niin paljon tietoa Nepalista ja UNICEFin toiminnasta siellä, että maailmankuvaani ja sydäntäni todellakin ravisteltiin. En unohda noita päiviä koskaan.

Haluan kertoa teille nepalilaisista ystävistäni Pramilasta ja Manujista.

Pramila on 10-vuotias tyttö, joka on köyhyyden vuoksi lähetetty pois kotoa. Hän työskentelee, asuu ja elää pienen ravintolan omistajan palveluksessa. Hän herää varhain joka aamu ja tiskaa käsin astioita ravintolan takapihan perällä aamusta iltaan, välillä tarjoilee pöytiin ja palvelee muuten emäntäänsä.

 
Pramilan arkeen kuuluu työskentely ravintolassa. 
© UNICEF/Hämäläinen

Illalla kun kuppila suljetaan, Pramila petaa itselleen vuoteen niiden pöytien päälle, joilla asiakkaat päivisin syövät ruokaansa. Pramila ikävöi kovasti äitiään.

Ihmeellisin asia tässä lapsessa on se säteily ja aurinkoinen hymy, joka hänen kasvoillaan on kaikesta huolimatta. Ehkä se johtuu toivosta, jota hän kantaa sisällään. Pramila nimittäin saa käydä UNICEFin järjestämää koulua ”contact centre for working children” kaksi tuntia päivässä.

Koulussa on paitsi loistava opettaja, niin myös todella innokkaat oppilaat. Kaikenikäiset lapset viittaavat, kyselevät, vastaavat, laulavat, piirtävät ja tekevät laskutehtäviä sellaisella riemulla, että harvoin näkee. Ja yksi hieno asia koulussa on säästötili, johon oppilaat saavat tallettaa pienet kolikkonsa korkoa kasvamaan.

Opiskelu antaa Pramilalle toivoa ja toivottavasti jonain päivänä hänellä on mahdollisuus muuttaa takaisin kotiin ja käydä ihan kokopäiväistä koulua ja opiskella haluamansa ammatin.

Manuj on 12-vuotias veijari, joka on muuttanut perheensä kanssa paremman elämän toivossa lähelle Pokharan hiekkakaivoksia.

He asuvat väliaikaisessa vuokra-asunnossa todella alkeellisesti. On vain betonihökkeli, koko 5-henkinen perhe nukkuu yhdessä pienessä huoneessa, jonka peltinen rämisevä autotallin ovi lasketaan yöksi alas. Huoneen nurkassa on jonkinlainen tulisija, johon Manuj virittelee aamuvarhaisella tulen ja keittää koko perheelle riisiä. Perhe syö kaksi kertaa päivässä, aamulla ja illalla, yhteensä kilon riisiä eikä mitään muuta.

Viereisissä hökkeleissä asuu paljon perheitä ja lapsia, jotka ovatkin kaiket päivät yhdessä. Perjantaisin ja lauantaisin Manuj käy parhaan ystävänsä Ajayn kanssa hiekkakaivoksillä töissä.

 
Manuj kantaa raskaita hiekkasäkkejä aamusta iltaan.
© UNICEF/Hämäläinen

Pojat jaksavat täyttää 10 hiekkasäkkiä päivässä ja kantaa ne porukalla ylös jyrkkää mäkeä hiekankaatopaikalle. He tienaavat 200 rupiaa päivässä eli n. 2 euroa, joka jaetaan usean pojan kesken. Säästöön ei jää juuri mitään.

Mutta vaikka vaatteet ovat likaisia, suihkuja ja vessoja ei poikien kodeissa ole, nenät vuotavat ja varpaat palelevat sandaaleissa Nepalin kylmässä talvisäässä eikä vanhemmilla ole rahaa lähettää lapsiaan kouluun, niin siitä huolimatta Manuj ja veijarikaverit ovat leikkisiä ja iloisia.

He eivät valita eivätkä kiukuttele turhasta. Heillä on toisensa ja onneksi he myös saavat käydä koulua edes kaksi tuntia päivässä. Ja opettaja kertoi, että hän vie lapsia vuoron perään pesulle, niin että kaikki saavat peseytyä kerran viikossa.

Koneessa paluumatkalla mietin, miten ihania lapset ovat, koska heillä on unelmia ja toivoa. Manuj esimerkiksi on lahjakas piirtämään ja rakastaa laulamista. Hän haluaisikin isona tulla laulajaksi.

KIRJOITTANUT: MIIA NUUTILA

Haudipadi Ibrahim

Tapio Liinoja kertoi Sierra Leonen -matkastaan UNICEF Live -show'n pressitilaisuudessa. © UNICEF/Penttilä.

Voin soittaa nokialaisellani Sierra Leonen viidakkoon milloin tahansa. Minulla on Tuban kyläpäällikön numero. Päällikön nimi on Ibrahim ja myös hänellä on mahdollisuuus tiedustella Suomen kuulumiset. Näin sovimme päällikön talon edustalla marraskuun alussa, kun olin Unicefin reissulla. Vielä ei ole pirissyt.

Sierra Leonessa eliniänodote on 42 vuotta. Ibrahim on 65-vuotiaana jo todellinen vanhus.  Ibrahimilla on kuusi vaimoa ja pari tusinaa lasta. Hän nauroi makeasti kuultuaan, että itselläni on vain yksi vaimo ja kaksi lasta. Minulla oli mukana valokuva perheestäni ja Ibrahimin veli Mohammed oli kiinnostunut mahdollisuuksista saada tyttäreni aviovaimorivistöön. Kerroin, että hän tuskin suostuisi lähtemään vaimoksi 40 vuotta vanhemmalle miehelle.

Matka Afrikan orjarannikolle oli hätkähdyttävä. Monien tilastojen mukaan Sierra Leone on maailman köyhin maa. Vasta paikan päällä varmistuin siitä, että maan sisällissota oli ohi. Taistelut Tubassakin päättyivät jo 2002, mutta jälkiä paikkaillaan pitkään. Sota kosketti välillisesti tai välittömästi jokaista maan asukasta. Heitä on vajaa kuusi miljoonaa.

Sierra Leonen neuvolaprojektin tarkoituksena on tarjota ilmaista terveydenhuoltoa imettäville äideille ja alle viisivuotiaille lapsille. Kuva otettu Sierra Leonessa Tapio Liinojan matkan yhteydessä. © UNICEF/Haukkapää.

Nyt Sierra Leonen rannikolla ja sisämaassa on noussut toivo paremmasta ja päivittäinen pelko on  poissa – enää ei tarvitse kivuta palmuun vihollisia tähyämään. Tärkeä osa tällä tiellä hyvinvointiin on neuvolaprojekti, jossa ilmainen terveydenhoito suunnataan odottaville ja imettäville äideille ja alle viisivuotiaille lapsille. Olen ylpeä, että tässä Unicefin työssä sain pikkaisen olla mukana. Seurasin kuvausryhmän kanssa erään lääke-erän kulkua maan pääkaupungin Freetownin satamasta kohti Ibrahimin kotikulmia.

Kookospalmu on Tuban kylän väellekin tärkeä kuten muuallakin maaseudulla. Palmuöljy käytetään moneen tarkoitukseen, lisäksi puun lehdillä katetaan majat ja puusta saadaan myös harjat siivoukseen. Ja kaiken päälle vielä palmuviiniä, jota halutessaan voivat muslimitkin nauttia, se kun on selkeä luonnontuote. Palmuviinin valmistukseen ei kaivata ihmisen kättä. Saattaahan se pitää Ibrahiminkin arjen iloisempana, jos kuuden vaimon ylläpito tuntuu joskus hikiseltä.

Kun Unicef Live on ohi 12. maaliskuuta, voisin toki rimpauttaa viidakkoon Ibrahimille, mutta ehkä odotan seuraavaa matkaa ja päivitämme sitten vaimojen määrän puolin ja toisin. Ja mieluusti täältä pirkkalaisesta pakastimesta muuttaisi Atlantin rannalle pidemmäksikin aikaa.

KIRJOITTANUT: TAPIO LIINOJA

PS. ”Haudipadi” on tervehdys paikalliseen tapaan.

10 päivää suoraan lähetykseen

Nyt se iski. Olen ollut kolmena peräkkäisenä keväänä täsmälleen samassa tilanteessa. Ja vaikka aavistan, mitä keskimäärin tuleman pitää, jännitän silti, aina vaan. Aamuyöllä unet keskeyttävä säpsähdys ”Enää puolitoista viikkoa! Unohdinko jotain?” kuuluu tietysti asiaan, koska tiedän, että kahden viikon päästä säpsiminen aamuneljältä on ohi, eikä tilanne toistu vahvalla todennäköisyydellä seuraavaan 11 kuukauteen. Tärkeään suoritukseen on tehty paljon töitä. Omat ja muiden odotukset ovat korkealla. Ja se hetki tulee vääjäämättä eteen, että odotukset on lunastettava. Kai pikajuoksijasta tuntuu liki samalta lähtötelineessä ennen starttipistoolin leimahdusta tai koomikosta ensi-illassa hetkeä ennen esiripun ylösnousua?

Onnistuneeseen ohjelmaan tarvitaan myös parhaat tekijät, ei enempää eikä vähempää. Niinkuin monet spesialisteja rekrytoineet tietävät kiinnostavien kandidaattien lista on lyhyt ja kärkinimet kiinni moneen kertaan muissa riennoissa. Draaman, viihteen ja realityn tv-ammattilaisia tuntuu mahtuvan suomenkokoiseen maahan vielä mukava valikoima, mutta varainhankintaohjelmien osaajia on harvassa. Syy on yksinkertaisesti se, että markkinat ovat näille ohjelmille kaupallisessa mielessä superkapeat. Tilaajia ovat oikeastaan vain muutamat suuret tai keskisuuret järjestöt ja säätiöt. Sarjatuotantoihin verrattuna budjetitkin jäävät vaatimattomiksi. Siksi hyvän tuotantokumppanin löytäminen on valitettavan paljon kiinni tuurista. Meitä on onnistanut. Varmaan tuuriakin on ollut mukana, mutta juju on löytynyt enemmänkin pitkäaikaisesta tekemisestä saman yhtiön ja samojen tekijöiden kanssa. Ohjelman konsepti on kehitetty yhdessä ja olemme nyt vuosia koulineet toinen toisiamme; he meitä siitä, mikä ihmisiä naurattaa ja viihdyttää, (ja kuinka kestää lähestyvän suoran lähetyksen painetta,) me heitä ymmärtämään varainhankinnan sääntöjä, jotka joskus tuntuvat pullikoivan pahasti viihteen logiikkaa vastaan.

Vajaan kahden viikon päästä Putouksen sketsihahmot kansalle tarjoillut Jaakko Saariluoma juontaa kolmannen UNICEF-ohjelmansa. Saariluoma on yksi monivuotisen yhteistyömme tärkeistä ihmisistä; sitoutunut ja innostunut siitä, mitä yhdessä saadaan aikaan. Sellainen tekee nöyräksi ja kiitolliseksi. Eikä sekään haittaa, että ajoittain näiden viihde-experttien kanssa puurtaminen on ihan julmetun hauskaa. Yhteinen toiveemme on, että lauantaina 12. maaliskuuta Maikkarilla nähtävä ohjelma on katsojille paitsi hauska ja viihdyttävä, myös merkityksellinen ja tuloksekas. Katso ja totea itse.

UNICEF Live lauantaina 12. maaliskuuta klo 19.30 MTV3-kanavalla.

Suomen UNICEF kuvausmatkalla Haitissa: Lastensuojelun haasteita

 

Naisten ja lasten tukikeskus Petit-Goâvessa sijaitsee kauniilla paikalla meren rannalla, mutta kärsi pahoja tuhoja tammikuun 2010 maanjäristyksessä. © UNICEF/Haukkapää.

Haitilainen äiti lähti torille myymään kanoja pienen tyttärensä kanssa. Yhtäkkiä kanat pääsivät karkuun ja äiti pyysi vieressä olevaa naista katsomaan hetken tyttärensä perään sillä aikaa kun hän yritti saada kanat kiinni. Kun äiti palasi takaisin, tytär sekä viereinen nainen olivat kadonneet.

Tapaus ei ole lainkaan poikkeuksellinen maanjäristyksestä toipuvassa Haitissa. Lastensuojeluun liittyvät haasteet ovat lisääntyneet räjähdysmäisesti tammikuun 2010 jälkeen.

Yhteiskunnan jo entisestään heikot turvaverkot ovat repeämispisteessä. Kaoottisissa ja epävakaisissa olosuhteissa lasten riski joutua hyväksikäytön, väkivallan, sieppausten ja lapsikaupan uhreiksi on huomattavan korkea.

Edellä kuvailemani tapaus päättyi onneksi onnellisesti. Paikallinen poliisi, joka oli saanut koulutusta lastensuojeluun liittyvissä asioissa, oli pysäyttänyt miehen, joka liikkui naisen tyttären kanssa. Kun mieheltä kysyttiin, onko tyttö hänen tyttärensä, oli tyttö alkanut kirkua kovalla äänellä, ettei mies ole hänen isänsä. Tyttö palautettiin äidilleen.

Vierailemme kuvausmatkalla keskuksessa, jossa tuetaan erityyppisen hyväksikäytön sekä väkivallan uhreiksi joutuneita naisia ja lapsia. Keskus sijaitsee Petit-Goâven pikkukaupungissa, lähellä maanjäristyksen keskusta Leoganea.

Keskus auttaa hyväksikäytön ja väkivallan uhreja saamaan lääketieteellistä, psykologista ja oikeudellista apua sekä pyrkii ennaltaehkäisemään uusia tapauksia. Lisäksi se järjestää erilaisia aktiviteetteja nuorille ja lapsille.

Kuulemme keskuksessa tarinoita, jotka nostavat karvat pystyyn. 9-vuotias tyttö tulee raiskatuksi vedenhakumatkalla. Pientä kotiapulaispoikaa pahoinpidellään lähes päivittäin. Väkivallan ja raiskauksien uhreja uhkaillaan, koska he ovat tehneet ilmoituksen poliisille.

Tekee mieli nostaa kädet korville ja kieltää koko asia. Se on liian karmaisevaa ollakseen totta. Mutta totta se on, ja vieläpä melko yleistä. Ja pahinta on, jos aiheesta ei puhuta. Vasta sitten kun se nostetaan pöydälle, asiat voivat muuttua.

Ongelmat ovat siis massiivisia, mutta tämä ei tietenkään tarkoita sitä, ettei asialle voisi tehdä mitään. Avainasemassa on ennaltaehkäisevä työ. Tärkeää on saada ihmiset ymmärtämään väkivallan vaikutukset lapsiin.

Juttelemme vierailumme lopuksi muutaman keskuksen nuorisokerhoon osallistuvan tytön kanssa. Tyttöjen vastaukset ovat todella fiksuja ja kypsiä, en voi muuta kuin ihailla, varsinkin kun yritän muistella itseäni 15-vuotiaana.

Kun kysymme heiltä, miksi he osallistuvat keskuksen toimintaan yksi heistä sanoo: ”Haluan oppia myös vakavampia asioita, joista on minulle apua tulevaisuudessa”. Hienosti sanottu.

KIRJOITTANUT: HANNA HAUKKAPÄÄ

Lisää aiheesta:

Suomen UNICEF kuvausmatkalla Haitissa: Telttaleirin arkea

Vuosi Haitin maanjäristyksestä.

 

Suomen UNICEF kuvausmatkalla Haitissa: Telttaleirin arkea

 
Haitilainen lapsi Port-au-Princen kadulla helmikuussa 2011.
© UNICEF/Haukkapää.

35 sekuntia. Se on aika, jona maanjäristys ravisteli Haitia 12. tammikuuta 2010. Järistyksen seurauksena yli 300000 ihmistä menetti henkensä ja kaksi miljoonaa jäi kodittomaksi.

Luvut ovat niin valtavia, ettei niitä voi kunnolla käsittää. Vasta kun tapaa haitilaisia ja keskustelee heidän kanssaan, alkaa ymmärtää, miten tapahtunut vaikuttaa yksilön tasolla.

Tapasin Marie-Francen, viisilapsisen perheen äidin yhdessä Port-au-Princen lukuisista leireistä. Marie-Francen leiri on suhteellisen pieni, siellä asuu noin 4000 henkeä.

Leiri nousi heti maanjäristyksen jälkeen yhteen Petionvillen kaupunginosan puistoista. Ympäröivä alue on varakkaan näköistä, naapurissa on mm. eri maiden suurlähetystöjä. Kontrasti on suuri. 

 
Telttaleireillä elää edelleen yhteensä 1,3 miljoonaa kotinsa menettänyttä haitilaista. © UNICEF/Haukkapää.

Marie-Francen perhe asustaa erittäin ahtaasti muutaman neliön kokoisessa matalassa teltassa, jossa lämpötila lähenee iltapäivän tunteina varmasti viittäkymmentä astetta. He menettivät maanjäristyksessä kotinsa, työnsä, toimeentulonsa ja yhteisönsä. Lasten koulunkäynti keskeytyi.

Tilalle tuli leiri ja epävarmuus huomisesta. Elämä oli pakko aloittaa nollasta. Eikä Marie-Francen tarina ole ainoa laatuaan, hänen kaltaisiaan äitejä on tuhansia ja tuhansia.

Yritän ajatella, miten itse reagoisin vastaavanlaisessa tilanteessa. Masentuisinko täysin vai jaksaisinko jatkaa eteenpäin? En pysty vastaamaan. Mutta kaikista koettelemuksistaan huolimatta Marie-France jaksaa hymyillä.

Hän iloitsee niistä asioista joita hänellä on, vaikka hän ei tiedäkään juuri sillä hetkellä, miten ruokkii perheensä huomenna. Tavatessamme Marie-France nostaa heti nauraen syliini perheen uusimman tulokkaan, kahden kuukauden ikäisen Gregoryn.

Marie-Francen ja hänen miehensä arki on hyvin yksitoikkoista, eivätkä he juuri poistu leiristä. Marie-France on kuitenkin hyvillään siitä, että hänen vanhemmilla lapsillaan on mahdollisuus viettää aikaa UNICEFin leirille perustamassa lapsiystävällisessä tilassa. Siellä lapset voivat leikkiä, pelata ja opetella vaikkapa aakkosia turvallisten aikuisten valvomissa olosuhteissa. Lapsiystävälliset tilat ovat monissa leireissä ainoita paikkoja, joissa lapsilla on mahdollisuus tähän.

Tuho Haitissa on ollut valtaisa, siitä saa käsityksen vasta kun näkee sortuneiden talojen rauniot sekä valtavat teltta-asumusten rivit, joita tuntuu olevan joka puolella. En löydä oikeita sanoja kuvaamaan hävitystä. En ole nähnyt montakaan taloa, joka ei olisi vaurioitunut.

Vie vuosia, ennen kuin kaikki saadaan rakennettua takaisin. Maan köyhyys, maanomistuskysymykset sekä poliittinen epävakaus tekevät tilanteesta entistä monimutkaisemman. Siihen asti, kunnes kodit on rakennettu uudelleen, ihmisten on sinniteltävä ja elettävä arkeaan väliaikaisissa asumuksissa.

Haitilaisten sinnikkyys tekee vaikutuksen. Siksi uskonkin, että Marie-France pärjää. Hän on selviytyjä, niin kuin tuhannet muutkin haitilaiset äidit.

Lähtiessäni leiristä Marie-France huutaa perääni ”Näkemisiin!”. Ehkäpä tosiaan tapaamme vielä joskus. Ja silloin hän ehkä asuukin perheensä kanssa taas oikeassa kodissa.

KIRJOITTANUT: HANNA HAUKKAPÄÄ

Lisää Haitin maanjäristyksestä sekä UNICEFin työstä: Vuosi Haitin maanjäristyksestä.

 

Suomen UNICEF Sierra Leonessa: juttusilla kylän naisten kanssa

Tänään kävimme pienessä Tuban kylässä Sierra Leonen eteläosassa. Kyläpäällikkö otti meidät arvokkaasti vastaan ja tarjosi kuumuudessa hikoileville vierailleen kookospähkinät virvokkeeksi.

Olimme selkeästi tervetulleita. Hyvä, sillä halusimme haastatella kylän äitejä siitä, miten ilmainen terveydenhuolto on vaikuttanut heidän elämäänsä.

 
Kylän talot on rakennettu perinteiseen tyyliin, pääasiassa savesta. Näin ne ovat viileitä kuumassa säässä, mutta lämpimiä yöllä sään viiletessä. Kuva: © UNICEF/Eija Oksanen. 

Terveydenhuolto on ollut surkeassa jamassa Sierra Leonen maaseudulla. Esimerkiksi raskaana olevien naisten on ollut erittäin vaikea saada mitään apua.

Kylässä näyttää nyt menevän hyvin. Kyläalue on siisti ja se vilisee pirteän näköisiä, nauravia lapsia.

 
Kuva: © UNICEF/Eija Oksanen. 

Juttelen muutaman naisen kanssa, joista jokainen kantaa pientä lasta. Yksi kertoo lapsensa sairastavan malariaa.

- Totta kai, hän vastaa kun kysyn käyttääkö hän hyttysverkkoa nukkuessaan.

- Jos me emme käyttäisi, kaikki kuolisivat, swoosh, hän sanoo kättään heilauttaen. Muut naiset nyökyttelevät.

Malaria on yksi pienten lasten pääkuolinsyistä Sierra Leonessa ja UNICEF on tehnyt paljon töitä saadakseen ihmiset käyttämään malariaverkkoja. Näyttää siltä, että oppi on mennyt hyvin perille. Joskus tartuntaa on silti vaikea välttää ja tällöin tarvitaan terveydenhuolto-henkilökuntaa auttamaan.

Nainen kertoo vievänsä lapsensa seuraavana päivänä terveyskeskukseen saamaan hoitoa ja hän huokaa:

- On niin paljon helpompaa nyt, kun terveydenhuolto on ilmaista.

 
Kuva: © UNICEF/Eija Oksanen. 

Jatkamme keskustelujamme vielä muista kylän asioista. Asukkailla on käytössään puhdasta vettä ja riittävästi ruokaa. Kaikki lapset käyvät koulua.

Lapset tulevatkin innokkaasti juttelemaan kanssani englanniksi, mitä he oppivat koulussa. Nauratan lapsia parilla yksinkertaisella lauseella paikallisella krion kielellä. Englanti kyllä luonnistuu lapsilta huomattavasti paremmin kuin minulta krio!

Terveys, koulutus ja turvallinen elämä taitavat tosiaan olla tärkeintä mitä on – ja kun ne ovat hallussa, voi kylään sattuvan vieraan kanssa vaikka tanssia ja laulaa...

Suomen UNICEF Sierra Leonessa: Päivän viimeinen potilas

 
Äitejä lapsineen Sumbuyan kylän terveysasemalla lähellä Bon kaupunkia. Naiset osallistuivat terveysasemalla pidettyyn lasten ravitsemuskoulutukseen. Kuva: © UNICEF/Hanna Haukkapää

Lähdemme aamulla ajamaan Freetownista kohti Sierra Leonen sisämaata. Tuntui mahdottomalta karistaa pääkaupunkia taaksemme, sillä yhtenäinen rivi rakennuksia ja peltimajoja tien varrella jatkui loputtoman pitkälle.

Monet pakenivat sotaa maaseudulta Freetowniin – maan ainoaan paikkaan, joka säästyi sodalta (suurimman osan aikaa). Kun maaseutu tyhjeni, kaupunki kasvoi.

Sodan päätyttyä harva halusi enää palata takaisin kyliin, jotka oli poltettu matalaksi. Niinpä he jäivät niille sijoilleen Freetowniin tai sen liepeille.

Pari kertaa ajamme uusien talorykelmien ohitse. Ne ovat YK:n pakolaisjärjestön (UNHCR) rakennuttamia asutusalueita maansisäisille pakolaisille.

Kuinka lasten käy?

Talojen ja hökkeleiden edustalla leikkii lukemattomia lapsia. He vilkuttavat ohi ajavalle autollemme ja kun pysähdymme, he tulevat juttelemaan iloisesti kanssamme.

Nuo pienet lapset eivät nähneet sotaa. Toivon, etteivät sen seurauksetkaan kaatuisi heidän päälleen ja he saisivat kasvaa turvassa ja terveinä.

Maaseudun terveysasemalla

Saavumme viimein Bon kaupungin lähellä olevaan terveyskeskukseen. Rakennus on vaatimaton. Sähköä tai puhdasta vettä ei ole saatavilla, mutta lääkkeitä ja tarvittavat tutkimusvälineet löytyvät. Paikalla oleva terveydenhoitaja on luvannut viedä meidät läheiseen pikkukylään tapaamaan hänen hoitopiiriinsä kuuluvia ihmisiä.

Kun teemme lähtöä, näemme terveyskeskusta kohti hitaasti kävelevän naisen. Hänellä on sylissään pieni lapsi. Kun he tulevat lähemmäs, näemme lapsen itkuun vääntäytyneet kasvot ja ruumiin, joka on pahasti aliravittu.

Näky hiljentää seurueemme. Tuo lapsi tarvitsee kipeästi apua. Hoitaja vie naisen ja lapsen ripeästi terveyskeskukseen. Selviää, että lapsella on epilepsia (ja hän todella kärsii aliravitsemuksesta). Hoitaja on tyynen rauhallinen ja hoitaa lasta asianmukaisesti. Me olemme paljon järkyttyneempiä.

Lapsi saa aliravitsemuksen hoitoon maapähkinätahna-kuurin ja hoitaja vakuuttaa lapsen toipuvan sen avulla aliravitsemuksesta muutamassa viikossa. Tärkeintä lapsen tulevaisuudelle on, että äiti saa kattavat neuvot lapsen hoitoon ja ravitsemukseen.

Jatkamme matkaa huojentuneina siitä, että tuo lapsi sai apua. Jos terveydenhuolto ei olisi muuttunut Sierra Leonessa ilmaiseksi huhtikuussa, tilanne olisi todennäköisesti toinen.

Suomen UNICEF kuvausmatkalla Sierra Leonessa

 
Lapsia Tuban kylässä Sierra Leonen eteläosassa.
Kuva: © UNICEF/Eija Oksanen. 

Saavumme Sierra Leoneen myöhään illalla ukkosmyrskyn saattelemina. Salama toisensa jälkeen halkaisee taivaan ja valaisee hetkeksi kerrallaan pääkaupungin, Freetownin ja sen ylle kipuavat kukkulat.

Myrsky on lumoavan kaunista katseltavaa kaupunkia vastapäätä olevalta niemeltä. Tuon kauneuden taakse kätkeytyy kuitenkin paljon kurjuutta.

Valokeilassa yksi maailman köyhimmistä maista

Sierra Leone on yksi maailman köyhimmistä valtioista; noin 70 prosenttia väestöstä elää alle dollarilla päivässä ja ihmisten eliniänodote on vain 42 vuotta. Vuonna 2002 päättyneen raa’an sisällissodan jäljiltä infrastruktuuri on edelleen surkeassa kunnossa. 

Matkustimme maahan kuvaamaan UNICEFin siellä tekemää työtä Suomessa esitettävää TV-ohjelmaa varten.

Jatkuva hätätila

UNICEFin maatoimiston johtaja, Mahimbo Mdoe, toivottaa kuvausryhmämme tervetulleeksi. Mdoella on maassa paljon tehtävää ja hän on iloinen Sierra Leonen saamasta pienestä julkisuudesta.

- Lukujen perusteella maassa on jatkuva hätätila, toteaa Mdoe.

Sierra Leonessa joka 5. lapsi kuolee ennen viidettä syntymäpäiväänsä ja joka 8. äiti kuolee synnytykseen tai sen aiheuttamiin komplikaatioihin.

Olematon terveydenhuolto

Pääsyy lasten ja naisten korkeisiin kuolleisuuslukuihin on rapakunnossa oleva terveydenhuolto, jota rutiköyhällä väestöllä ei ole ollut varaa edes käyttää. Niin lapset kuolevat vanhempiensa käsiin.

Nyt asiaan on tullut muutos. Maan presidentin, Ernest Bai Koroman aloitteesta Sierra Leone toteutti keväällä massiivisen terveydenhuoltouudistuksen, jonka myötä terveydenhuolto kaikille alle viisivuotiaille lapsille ja raskaana oleville tai imettäville äideille tuli ilmaiseksi.

Mdoe on nyt tyytyväinen – ja syystä. UNICEF on tehnyt uudistuksen eteen töitä hartiavoimin ja se on edennyt aikataulussa.

- Kaikki maan 1200 terveyspistettä on varustettu lääkkein, henkilöstön määrää on lisätty ja he ovat saaneet koulutusta.

 
UNICEF on auttanut kunnostamaan Sumbuyan kylän terveyskeskuksen Sierra Leonen maaseudulla.
Kuva: © UNICEF/Eija Oksanen. 

Kentältä tulleet raportit kertovat uudistuksen akuutista tarpeesta.

- Terveydenhuollon piiriin hakeutuneen väestön osuus on ampaissut heti 22 prosentista 76 prosenttiin.

- Tämä on todella hyvin, painottaa Mdoe, jopa paremmin kuin odotimme.

Mdoe kertoo uudistuksen olleen nopein hänen koskaan näkemistään. Sen arvoitiin olleen miltei mahdoton toteuttaa.

- Aikaa meille annettiin vain kuusi kuukautta.

Miten ilmainen terveydenhuolto toteutetaan käytännössä?

Sierra Leonen valtio on sitoutunut perusterveydenhuollon takaamiseen kaikille alle viisivuotiaille lapsille ja äideille. Maan tahtotila on selkeästi kova. Haluamme kuitenkin nähdä kaiken tämän omin silmin.

Seuraavan viikon aikana tulemme tutustumme UNICEFin työhön täällä vaihe vaiheelta. Matkaamme Freetownista maaseudulle, missä tutustumme muun muassa terveyskeskusten toimintaan ja kylissä asuviin ihmisiin.