Pari kuukautta sitten tehty kauppareissu on jäänyt mieleeni aivan erityisenä tapahtumana. Stressaavuudeltaan se ei poikennut edellisistä, sillä 5-vuotias uhmaikäinen tyttäreni osaa järjestää ylimääräistä ohjelmaa tilanteessa kuin tilanteessa, varsinkin kauppareissuilla.
Tälläkin kertaa isoveli käveli rauhallisesti ja odotteli kassan lähellä askartelulehtiä silmäillen. Pikkusiskon kanssa juutuimme keksihyllyn kohdalle, jonka juurella hän istui ja huusi punaisena, koska ei ollut itse saanut nostaa ostoskärryyn keksipakettia.
Huuto jatkui ja jatkui ja samalla itselläni alkoi kierrokset nousta. Kellokin läheni viittä ja pian pitäisi päästä kotiin, jotta isoveli ehtisi illalla harkkoihin. Lapsen huuto yltyi entisestään ja tunsin selässäni ihmisten paheksuvat katseet. ”Tuo se ei saa mitään kuria lapseensa”, kuvittelin ympärillä kulkevien ihmisten ajattelevan.
Laskin hitaasti kymmeneen ja mietin, että kotiin päästyämme alkaa Pikkukakkonen, ja sitten voisin istua alas, ja levähtää. Nyt pitäisi vain saada lapsi rauhoittumaan, hoitaa ostokset, ja ajaa kotiin.
Polvistuin lattialle tyttäreni eteen ja otin häntä käsistä kiinni, juttelin niin rauhallisesti kuin vain pystyin. Huuto jatkui, se yltyi. Jatkoin juttelemista ja silittämistä, tyttö huitoi kättäni pois. Lopulta tyttö alkoi hiljalleen rauhoittua. Hiki virtasi selässäni, sillä takin alla oli paksu villapusero.
Samassa tunsin kopautuksen olkapäälläni.
”Anteeksi rouva, saanko häiritä?” lempeäkatseinen vanha nainen kysyi minulta. ”Tottahan toki, minä tässä vaan…” sönkötin lattialla istuen.
Vanhus katsoi minua syvälle silmiin ja sanoi: ”Katselin tuossa, miten juttelit tuolle lapselle. Täytyy sanoa, että kyllä sitten ihailen suuresti sitä, että jaksat noin kärsivällisesti jutella. Minäkin olen elämässäni nähnyt kaikenlaista…Eihän se lapsi siitä mitään opi, jos tukkaan kiinni tartutaan ja väkivallalla kuritetaan. Ihan sydäntä riipaisee…Niin, kiitos sinulle rouva, voimia! Olet hyvä äiti!”
Vanha rouva silitti vielä tyttäreni hiuksia ja lähti sitten tepsuttamaan kohti kassaa. Olin aivan sanaton. Tämän kaiken väsymyksen keskellä tuntui niin hyvältä, kun joku antoi kannustavaa palautetta, ja sanoi minua hyväksi äidiksi.
Kassajonolle kävellessämme jäin miettimään sitä, miten harvoin arkipäivän keskellä tällaista hyvää palautetta kuulee. Ja silloinhan sitä juuri eniten tarvitsisi. Kuinka monta kertaa olen itse kehunut ystävääni, jolla on kolme alle kouluikäistä lasta, ja joka tyynesti selvittää lasten välisiä riitoja? Kuinka monta kertaa olen kehunut omaa äitiäni siitä, että hän on aina kuunnellut meitä lapsia rauhallisesti, vaikka olemme itse tiuskineet uhma- ja murrosikien syövereissä?
Hyvä palaute lämmittää mieltä ja luo uskoa siihen, että olet vanhempana oikealla tiellä. Laitetaan hyvä palaute kiertämään!
Johanna Kurki
kotimaan vaikuttamistyön päällikkö
Suomen UNICEF
Suomen UNICEFin Kuritus ei kasvata -kampanja kannustaa vanhempia puhumaan lapsen puolesta
