UNICEFin työntekijät ympäri maailmaa ovat tavalla tai toisella hengenpelastushommissa. Kenttätyöntekijöille työ on yleensä konkreettista: tuhkarokkoa vastaan rokotettu lapsi, jäykkäkouristukselta suojattu äiti tai aseellisen konfliktin alta pelastettu lapsi. Meille tiedotusta ja muita konttoritöitä tekeville työn tulokset eivät yleensä ole samalla lailla käsin kosketeltavia.
Kenian UNICEFissa työskentelevä tiedottaja Cifora Monier päätti kuitenkin tarttua tositoimiin omin käsin.
Monier oli kierrättämässä vieraita Wajirin alueellisessa sairaalassa syrjäisessä Koillis-Keniassa. Rapistuneen rakennuksen seinässä on laatta, joka kertoo, että talon ovat rakentaneet italialaiset sotavangit toisen maailmansodan aikaan. Ikä paistaa kauas.
Saatuaan pihalla katsauksen sairaalan toiminnasta seurue siirtyi sisään tutustumaan lastenosaston työhön.
Yksi osastolla lapsensa kanssa olleista äideistä oli Halima Omar. Hänellä oli päällään hijab, ja hän kertoi iäkseen 20, mutta näytti huomattavasti nuoremmalta. Haliman vierellä nukkui hänen pikkuruinen vuoden ikäinen tyttärensä Zeitun.
Osaston hoitaja kertoi seurueelle, että Zeitun kärsi sekä malariasta että vakavasta aliravitsemuksesta. Hän jatkoi, että äiti oli alun perin suostunut malarialääkitykseen, mutta kieltäytyi nyt antamasta lupaa ruokkia tytärtään letkun kautta. Zeitun oli liian heikko juodakseen maitoa omin voimin. Tämän tuloksena tytön selviytymismahdollisuudet olivat olemattomat.
Hoitaja kertoi, että vastaavat tapaukset olivat yleisiä. Tietyt perinteiset uskomukset ja käytännöt olivat usein este hoidolle.
Tässä vaiheessa tiedottaja Monier hermostui tosissaan. Hän vaihtoi hetkessä roolia tarkkailijasta aktiiviseksi toimijaksi. Monier esitti somalitulkin kautta nuorelle äidille sarjan tiukkoja kysymyksiä, ja vaikutti äidille joka puhui omalle teini-ikäiselle tyttärelleen.
”Oletko sinä lääkäri?” hän kysyi. ”Tiedätkö, että tämä ruokintaletku pelastaa lapsesi hengen? Onko joku sanonut sinulle, että siitä pitää kieltäytyä?”
Äiti pysyi ensin kannassaan. ”Jos lapseni kuolee, se on jumalan tahto”, hän selitti. Mutta kun Monier jatkoi ylipuhumista, ja selitti ettei ruokintaletku vahingoita Zeitunia, äiti antoi periksi ja hymyili vaisusti. Ympärille kerääntynyt yleisö huokaisi syvään helpotuksesta.
Hoitaja haki hetkessä muovisen ruokintaletkun, ja äidin hymy hyytyi. Hänestä ei ollut pitelemään lastaan operaation ajaksi, ja tiedottaja Monier nappasikin saman tien Zeitunin syliinsä. Kun letku oli paikoillaan hän ojensi lapsen äidilleen, jonka hymy oli hiljalleen palannut. Hymy leveni entisestään, kun Monier kiitti häntä oikeasta päätöksestä.
Cifora Monier kävi sairaalassa vielä seuraavana päivänä. Ruokintaletku oli edelleen paikoillaan, ja mikäli äiti ei ole tullut katumapäälle, Zeitun toipuu nyt hyvää vauhtia.
Monierin spontaani tempaus ei varmasti ollut aivan hänen normaalin työnkuvansa mukainen, mutta kuvasti sitäkin enemmän UNICEFin tehtävää ja valtuutusta: hyödyntää kaikkia käytössä olevia voimavaroja jokaisen lapsen edun turvaamiseksi.
Tätä tehtävää koetellaan joka päivä Afrikan sarvessa. Kuivuus, konfliktit ja ruoan hintojen tähtitieteellinen nousu uhkaa paitsi kirjaimellisesti elämää, myös perinteistä elämäntapaa. Silti tämänkin monimutkaisen kriisin keskellä on mahdollista – ja välttämätöntä – tarttua jokaiseen tilaisuuteen pelastaa lapsi. Niin kuin Cifora Monier teki.
KIRJOITTANUT: TIM LEDWITH / SUOMENNOS: KIRSI HARU
Kommentit