UNICEF

Suomen UNICEF kuvausmatkalla Boliviassa: Santa Cruzin kaduilla

Rodrigo pelaamassa katulapsille tarkoitetussa keskuksessa. Kuva: UNICEF/Haukkapää

Olen tavannut kuvausmatkoilla monia erittäin vaikeissa tilanteissa eläviä lapsia. Aina ei kiireen keskellä tule pysähdyttyä miettimään asiaa niin syvällisesti kuin pitäisi. Mutta kun kurkistin sillan alle vilkkaasti liikennöidyn kadun varrella Santa Cruzin keskustassa, minä pysähdyin. Ja uskon, että niin kävi muillekin kuvausryhmämme jäsenille.

Sillan alla asuu kymmenkunta Santa Cruzin katulasta. Kaiken kaikkiaan heitä on kaupungissa n. 1500. Se tarkoittaa monen monta vastaavanlaista siltaa. Olosuhteet sillan alla ovat karseat: likaa ja roskia joka puolella, siellä täällä mytyssä vilttejä toimittamassa petien virkaa. Ihan uskomatonta, että joku voi asua täällä. Ja vielä uskomattomampaa, että täällä voi asua lapsi.

Monet lapsista ovat huonossa kunnossa. Suurin osa haistelee liimaa. Paitsi että se saa pään sekaisin, liima vie myös pois näläntunteen. Syömättömyyden vuoksi monet lapsista ovat pienikasvuisia ja laihoja. He kärsivät kroonisesta aliravitsemuksesta.

Tilanne vaikuttaa aluksi toivottomalta, mutta sitä se ei onneksi ole. Kuvausten aikana kaksi kadulla asuvaa poikaa lähtee vapaaehtoisesti sosiaalityöntekijöiden mukaan katulapsille tarkoitettuun keskukseen. Tapaamme heidät seuraavana päivänä ja he vaikuttavat tyytyväisiltä päätökseensä. Tapaamme myös 16-vuotiaan Diegon, joka aikoinaan asui samaisen sillan alla, mutta on nyt UNICEFin tukeman ohjelman ansiosta ollut jo kaksi vuotta pois kaduilta. Elämästä kiinni saanut poika on hyvä esimerkki siitä, että toivoa on silloinkin, kun näyttää, ettei sitä ole lainkaan. Ajattelen häntä, kun kuvat sillan alta palaavat ahdistavina mieleeni.

KIRJOITTANUT: HANNA HAUKKAPÄÄ

Toimittaja Hannu Pesosen blogi Mogadishusta: Pieni Saabiriin-tyttö sai viime hetkellä apua

Saabiriin Mohamedin silmäripset ovat kauniit ja pitkät, mutta räpyttelevät kovin ahkerasti. Tummien ja kosteiden silmien alla ohut kyynelvana tahrii pölyistä poskea.

Kuinka vuoden ikäinen tyttö voikin näyttää noin pohjattoman huolestuneelta!

Entä sitten kädet: korrenohuet, kuihtuneen ryppyisen ihon kattamat ja vailla voiman hiventä.

Tältä näyttää lapsi, joka on raahustanut pitkän, kiduttavan taipaleen kuoleman porteille ja kääntynyt sieltä viime hetkellä takaisin äitinsä syliin. Katson kuinka hän nyt käpertyy siihen kuin linnunpoikanen pesäänsä Somalian pääkaupungin Mogadishun laitamilla sijaitsevalla pakolaisleirillä.

Tänne Malyoon Mohamedin viiden lapsen perhe pakeni kotiseudultaan Baysta kun Itä-Afrikan pahin kuivuus 60 vuoteen viime elokuussa kiristyi tappavaksi nälänhädäksi Somaliassa. Saan nopeasti kuulla, että Saabiriinin vain kolmen sadekauden mittainen elämä oli jo sitä ennen hidasta riutumista. Jokaista sadekautta odotettiin hänen kotonaan sydän läpättäen, ja jokainen oli edellistä surkeampi.

Viime keväänä paimentolaisperheen karja alkoi lopulta kuolla janoon, heikkouteen ja nälkään. Kun lehmiltä loppui ruoka, loppui lapsilta maito. Pelloilta ei korjattu puuroviljaa; ne lojuivat Somalian yli 20 vuotta jatkuneen sisällissodan seurauksena autioina tai ryöstettyinä. Noin 50 kyläläistä päätti paeta yhdessä kohti Mogadishua.

"Emme olleet koskaan aiemmin lähteneet kotiseudulta. Nyt sinne ei jäänyt juuri kukaan tutuistamme", Malyoon Mohamed kertoo.

Matkalaiset tarpoivat usean päivän ajan halki vedettömien seutujen, ryösteleviä ja keskenään sotivia asemiesjoukkoja väistellen. Saabiriin keinui äidin selässä, kärsi nälkää ja heikkeni.

Malyoon Mohamed kuului ryhmänsä onnekkaisiin. Toisin kuin useimpien perheiden kävi, hänen viidestä lapsestaan ei kuollut pakomatkalla kukaan. Mutta pikku-Saabiriin ajautui Mogadishussa päivä päivältä yhä huonompaan kuntoon.

Vieraassa, raunioituneessa ja sekasortoisessa kaupungissa perhe harhaili taistelujen keskellä leiriltä ja ruoanjakelupisteeltä toiselle apua etsien. Nyt sitä on lopulta löytynyt Unicefin yhteistyökumppanin Saacidin ylläpitämästä vakavasti aliravittujen ruokintakeskuksesta.

Saabiriin pääsi sinne viime hetkellä. Saacidin kenttätyöntekijä Abdikarim Mahmoud kiertää varovasti auki hennon käsivarren ympärille kaksi viikkoa sitten asetetun tunnistenauhan. Sitä näyttämällä tyttö saa neljän kuukauden ajan vahvistavia energiaruoka-annoksia. Niin saa myös koko perhe, vaikka muut lapset eivät olekaan vakavasti vaan "tavallisia" aliravittuja. Siten vältetään, ettei vakavasti aliravittujen ruoka mene muiden suihin.

"Onhan koko perheen syötävä. Monien tilanne on epätoivoinen, ja tarvitsijoiden määrä on kasvanut dramaattisesti. Annokset haetaan kahden viikon välein, joten pystymme seuraamaan miten lasten kunto kehittyy", kertoo Unicefin ja Saacidin lisäruokintaohjelmaa vetävä Adan Yusuf Mahdi.

Saabiriinista uskaltaa jo sanoa, että hän selviytyy. Niin käy valtaosalle lapsista, kunhan he vain ensin pääsevät hätäavun piiriin. Monille se ei onnistu vieläkään. Mohamedin tavoin noin miljoona on paennut Somalian nälkäseuduilta, puolet heistä Mogadishuun. Sodan takia noin puolet neljästä miljoonasta avuntarvitsijasta ei kuitenkaan saa vieläkään apua hätäänsä.

Saacid toimii siellä täällä jatkuvista kaupunkitaisteluista huolimatta Mogadishun kaikissa 16 kaupunginosassa. Vahvistavaa lisäruokaa jaetaan läpi päivän noin 60 000 perheannosta päivässä. Työ on vaikeaa ja vaarallista. Saabiriin saa apua Badbaadon leirissä, josta on lyhyt matka sodan murskaamalle ei-kenenkään-maalle. Leiri ei ole turvallinen; ammuskelu sekä ryöstäjien keskinäinen kahakointi on jatkuvaa.

"Kuivamuonan jakaminen ja varastointi on vaikeaa, koska se houkuttelee aseellisia ryöstäjiä. Siksi valmistamme lasten lisäravintoannosten lisäksi päivittäin myös 80 000 lämmintä ruoka-annosta. Niitä soppakeittiömme jakavat kaikille tarvitsijoille. Se on kalliimpaa, mutta erittäin tarpeellista. Mogadishuun virtaa edelleen pakolaisia kaikkialta", Mahdi sanoo.

Mutta miltä Saabiriinin tinapaperiin kääritty vahvistava annos maistuu? Makealta, rasvaiselta ja varmaankin virkistävältä. Tahmea, paksu seos sisältää vitamiineja, proteiinia, hiilihydraatteja, hivenaineita - kaikkea mistä vahvat tytöt tehdään. Ainakin se katoaa tytön suuhun nopeasti. Ehkä elämä alkaa taas palata uomiinsa, äiti miettii.

"Mutta sitten pitää alkaa jo miettiä tulevaisuutta. Kuinka voimme olla karjankasvattajia ilman karjaa?"

TEKSTI JA KUVA: HANNU PESONEN, MOGADISHU

Kirjoittaja on ulkomaantoimittaja, joka on seurannut maailman eri kriisi- ja katastrofialueita yli 30 vuoden ajan. Hän teki reportaasimatkan Mogadishuun syys-lokakuussa.

Lisää Itä-Afrikan katastrofista Suomen UNICEFin verkkosivuilla -->

Suomen UNICEF kuvausmatkalla Boliviassa: Sokeriruokopeltojen lapset

Seferino. Kuva: UNICEF/Haukkapää

Olin ennen matkaa lukenut jostain, että sokeriruokopelloilla työskentely on yksi pahimmista lapsityön muodoista. Ymmärrän sen täysin vasta kun seisomme sokeriruokopellon laidalla tulikuumassa auringonpaahteessa ja katsomme kuinka 14-vuotias Wilber tarttuu machete-veitseen ja alkaa leikata sillä rikkaruohoja. Tai kun hän täyttää ilman minkäänlaisia suojuksia säiliötä kasvinsuojeluaineilla ruiskuttaakseen peltoja. Eikä nyt ole edes sadonkorjuuaika. Silloin ruoko on paljon korkeampaa ja kuivempaa. Terävät lehdet viiltelevät ihoa, pellolla on käärmeitä ja machete-veitsi voi hetkenä minä hyvänsä lipsahtaa kädestä ja osua sääreen. Ja kaikki tämä yli 30 asteen helteessä, tunnista ja päivästä toiseen.

Joskus kuulee vähäteltävän etenkin pelloilla tehtävää lapsityötä. Osallistuvathan Suomenkin maatiloilla monet lapset tilan töihin. Sokeriruokopeltojen olosuhteet ovat kuitenkin moninkertaisesti vaarallisemmat ja raskaammat kuin suomalaisilla tiloilla.

UNICEF on tehnyt jo pitkään työtä lapsityön kitkemiseksi Bolivian sokeriruoko-, puuvilla- ja parapähkinäpelloilta. Työ tuottaa tulosta ja mutta tehtävää on vielä paljon: valtaosa yrityksistä ei ole edelleenkään sitoutunut olemaan käyttämättä lapsityövoimaa tuotannossaan. Nuorimmat pelloilla työskentelevistä lapsista ovat vain 8-vuotiaita. Perheet joutuvat usein muuttamaan työn perässä ja asumaan ahtaissa telttaleireissä epähygieenisissä olosuhteissa. Lasten koulunkäynti keskeytyy usein. Myös Wilberin yhteisö muutti aikaisemmin jatkuvasti. Nyt he ovat asuneet kaksi vuotta samassa paikassa. Leirille on rakennettu pysyvä koulu, käymälöitä sekä kaivo. Aikaisemmin vesi haettiin likaisesta maakuopasta.

Tapaan leirillä neljävuotiaan Seferinon, joka varastaa täysin sydämeni. Hän on monien muiden leirillä asuvien lasten tavoin avoin, välitön ja nauravainen sekä vilpittömän kiinnostunut kaukaa tulleista ja kameran kanssa hääräävistä vieraistaan.

On sydäntäsärkevää ajatella, että ei mene kuin muutama vuosi, ennen kuin hänkin joutuu tarttumaan machete-veitseen ja leikkaamaan sokeriruokoa polttavan kuumalla pellolla. Soisin mielelläni hänelle mahdollisuuden nauttia lapsuuden leikeistä mahdollisimman kauan. Toisaalta, jos positiivinen kehitys jatkuu samaan tapaan hänen kotileirillään, voi hyvinkin olla, että Seferino saa olla lapsi pidempään.

KIRJOITTANUT: HANNA HAUKKAPÄÄ

Viikon kuva: UNICEF-joukkue Barcelona voitti maailmanmestaruuden

UNICEFin Hyvän tahdon lähettiläs Leo Messi osui kahdesti seurajoukkueiden MM-finaalissa. Kuvassa Messi on tapaamassa Haitin lapsia. © UNICEF/NYHQ2010-1398/Susan Markisz

Jalkapallomaailman virallinen UNICEF-joukkue espanjalainen FC Barcelona kruunattiin sunnuntaina seurajoukkueiden maailmanmestariksi. Barcelona voitti Japanissa pelatussa finaalissa brasilialaisen Santoksen maalein 4-0.

UNICEF ja Barcelona ovat tehneet yhteistyötä vuodesta 2006 lähtien. Tänä aikana katalonialaisseura on tehnyt merkittävää työtä maailman lasten hyväksi. Yhteistyön ehkä tunnetuin puoli on ollut UNICEFin logon näkyminen Barcelonan pelipaidoissa, mutta seura on myös tehnyt merkittäviä lahjoituksia lasten hyväksi. Barcelonan menestymisen voidaan siis nähdä auttavan ja tuovan esille maailman lasten asiaa.

MM-tittelin myötä Barcelona vahvisti paikkaansa maailman tämän hetken ykkösjoukkueena. Samaan viittasi myös joulukuun alussa tullut voitto Real Madridia vastaan pelattavasta Espanjan herruusottelusta El Clásicosta.

UNICEF iloitsee Barcelonan menestyksestä ja onnittelee joukkuetta!

Vaihtoalueella!

Suomen UNICEFin pääsihteeri Marja-Riitta Ketola ja Hämeenlinnan kaupunginjohtaja Tapani Hellsten seuraamassa itsenäisyyspäivän juhlatilaisuutta Hämeenlinnan jäähallissa.
© UNICEF/Lahti

Minulla oli kunnia olla itsenäisyyspäivänä Hämeenlinnassa seuraamassa UNICEF-kaupunkivuoden siirtymistä vaihtoalueelle. UNICEF-maakunta Satakunnan maakuntajohtaja Pertti Rajala toi viestikapulan Hämeenlinnaan, jossa kapulaa oli vastaanottamassa Hämeenlinnan kaupunginjohtaja Tapani Hellsten.

Vaihtoaluehan tarkoittaa viestijuoksussa sitä, että viestin tuoja juoksee rinnalla ja huolehtii siitä, että kapula siirtyy oikeassa vaiheessa seuraavan juoksijan käteen. Samanaikaisesti vaihdon seuraava juoksija jo kiihdyttää ollakseen täydessä vauhdissa kapulan saatuaan.

Tämä pätee myös UNICEF-kaupunki/maakuntavuoden viestinvaihtoon. Satakunnassa on meneillään ennätyksellisen paljon ”loppukiri” – tapahtumia, joissa saamme olla mukana. Vielä ei ole aika summata vuoden tuloksia, mutta nyt jo on selvää, että lapsen oikeudet ja UNICEFin työ ovat olleet Satakunnassa vahvasti esillä. Ja varainhankinnallisesta tuloksestakin tulee komea!

Samanaikaisesti uusi viestin viejä on jo kiihdyttämässä aikamoiseen vauhtiin. UNICEF näkyy Hämeenlinnassa - eikä pelkästään UNICEF-kaupunkivuoden lippujen ansiosta. Olemme jo mukana monissa tapahtumissa, joista ensimmäisiä oli itsenäisyyspäivän juhlatilaisuus Hämeenlinnan jäähallissa. Siellä myös avattiin virallisesti Hämeenlinnan UNICEF-vuosi.

Juhlassa en voinut olla ajattelematta sitä, kuinka hyvin tämän viestikapulan vaihdos sopii itsenäisyyden juhlintaan. Olihan UNICEF työllään myös omalta osaltaan tukemassa Suomea toisen maailmansodan jälkeen. Nykyrahassa mitattuna tuon tuen arvo vuosina 1946-1951 oli 14,5 miljoonaa euroa. Ja se tavoitti 75 000 lasta.

Yleensä katsomo jännittää viestijuoksussa vaihdon onnistumista – meidän tapauksessamme syytä jännitykseen ei ole. Niin kapulan tuoja kuin sen vastaanottajakin ovat vahvasti viemässä viestiä lapsen oikeuksista ja UNICEFin työstä eteenpäin. Viestikapula ei varmasti putoa! Lämmin kiitos Satakunta ja Hämeenlinna.

Marja-Riitta Ketola

 

 

Jemenin unohdetut lapset

© UNICEF Yemen/Mohammad Al-Asaadi/September 2011

Mikään ei olisi voinut valmistaa minua mullistukseen, joka on syöksynyt halki Lähi-idän ja hätkähdyttänyt loppumaailmaa, kun muutin Jemeniin marraskuussa 2010 UNICEFin tiedotuspäällikkönä. Tiesin jo ennen muuttamista Sanaaseen, että Jemen kuuluu maailman köyhimpiin maihin. Mutta että pari kuukautta myöhemmin maa oli vajonnut kaaokseen ja kansannousu oli levinnyt halki maan, sitä en olisi millään voinut ennustaa.

Sinä aikana kun olen asunut maassa, olen oppinut tuntemaan jemeniläiset, joita luonnehditaan usein alkuperäisiksi arabeiksi. Jemenilaiset ovat legendaarisen vieraanvaraisia, vaatimattomia, ja hyvin tietoisia maansa epätoivoisesta tilanteesta.

Jemen on arabimaiden köyhin maa, jossa yli puolet lapsista on aliravittuja. Joillain alueilla, etenkin maan pohjoisissa osissa, aliravitsemusluvut ovat jopa korkeimpia maailmassa. Jemen on pitkään ollut epäonnistunut valtio ja humanitaarisen katastrofin partaalla.

Kehityshaasteet ovat loputtomia. On aseistettuja konflikteja sekä pohjoisessa että etelässä, lähes miljoona somalipakolaista, satoja tuhansia maan sisäisiä pakolaisia, maailmanluokan vesipula ja nyt siis mielenosoituksia. 

Pakolaisten määrä on sitä paitsi lisääntynyt viime aikoina Afrikan sarven nälänhädän vuoksi.

Levottomuudet ovat pahentaneet entisestään juuri lasten ja köyhimpien oloja, sähkökatkot ovat yleisiä ja elintarvikkeiden sekä polttoaineiden hinnat ovat nousseet huimasti. Suurimmalla osalla jemeniläisistä ei ole enää varaa ostaa edes puhdasta vettä, ja monet menevät yöpuulle nälkäisinä.

Mutta tästä kaikesta tuskin kukaan tietää mitään Jemenin ja humanitaaristen järjestöjen ulkopuolella. Nykypäivänä Jemenistä kuuluu yksi ja ainoa tarina: terrorismi. Nälänhätää kärsivän lapsen kyky kilpailla al-Qaidan kanssa maailman salamannopeasti ohikiitävästä huomiosta on epätoivoisen rajallista.

”Pelkään että kun jemenilaiset ovat tappaneet toisensa loppuun, ne tulevat meitä jahtaamaan,” sanoo 5-vuotias Aisha. Hän on Somaliasta oleva pikkutyttö, joka asuu perheensa kanssa Adenin kaupungissa, Jemenin eteläosassa.

Tapaat Aishan ja monia muita lapsia Jemenistä Facebook-sivuillamme. Siellä voit lukea tarinoita suoraan kentältä ja suoraan lasten suusta. Se on vaatimaton yrityksemme ohittaa median yksioikoinen sorina. Käy katsomassa ja tykkäämässä. Se on pieni ele, mutta tärkeä. Jemenin lapsilla on kerrottavaa, ja he odottavat juuri meitä.

www.facebook.com/unicefyemen

Patricia Nakell

Patricia Nakell on UNICEFin Jemenin tiedotuspäällikkö. Hän on juuriltaan suomalais-libanonilainen ja työskennellyt UNICEFin tehtävissä vuodesta 2010.

Viikon kuva: Rugbytähti Jonah Lomu sanoo ei turhille joululahjoille

© UNICEF/New Zealand

Kyllästyttävätkö ikuiset villasukat? UNICEFin pehmeässä paketissa on taatusti tarpeellista tavaraa.

Uusiseelantilainen rugbytähti ja UNICEFin hyvän tahdon lähettiläs Jonah Lomu on saanut tarpeekseen turhista joululahjoista:

- Olemme kaikki saanet (ja todennäköisesti antaneet) epämääräisiä joululahjoja silloin tällöin. Siksi  sanon tänä vuonna EI NAFFIA eli turhia mauttomia lahjoja! 

UNICEFin hyvän tahdon lähettiläänä Lomu on hyvässä seurassa.  Urheilumaailmasta muun muassa David Beckham, Fernando Alonso, Manchester United ja FC Barcelona  tekevät työtä UNICEFin kanssa maailman lasten hyväksi.

- Lapseni ovat minulle tärkeintä maailmassa ja teen kaikkeni, jotta he saisivat mahdollisimman hyvän alun elämälleen. Maailmassa on kuitenkin paljon lapsia, jotka eivät ole yhtä onnekkaita. Haluan vaikuttaa heidän elämäänsä. UNICEFin hyväntahdon lähettiläänä toiminen on minun tapani auttaa. 

Puhuessaan UNICEFin pehmeistä paketeista Lomu sanoo:

- Vaikutat lasten elämään yli 190 maassa ympäri maailmaa Kamerunista Kambodžaan. Luulen, että kuka tahansa haluaisi sellaisen lahjan joulukuusen alle.

Jos joulukiire yllättää, niin voit vielä jouluaattonakin tulostaa pehmeän paketin nettikaupastamme.

 

 

UNICEF 65 vuotta

Vuoden 1950 tienoilla UNICEF tuki lasten ravitsemusta Guatemalassa, ja useassa muussa Latinalaisen Amerikan maassa toimittamalla maitoa terveysasemille. Tavoitteena oli paitsi parantaa lasten ravitsemustilannetta, myös lisätä mielenkiintoa terveelliseen ravintoon.  © UNICEF/NYHQ1950-0058/Guatemala/Photographer Unknown

Päivälleen 65 vuotta sitten syntyi jotakin erityisen tärkeää. Ilman tuota syntymää maailma olisi tänään toisenlainen. 11.12.1946 syntyi UNICEF.

Toisen maailmansodan jälkeen UNICEFin apua sai muun muassa pieni oululainen Anna-Liisa viiden sisaruksensa kanssa. Tänään apua saavat niin pakistanilainen Saima kuin somalialainen Aden. Heidän väliinsä mahtuu satoja miljoonia lapsia.

Olemme tänään läsnä yli 190 maassa, missä toimimme yhdessä maiden hallitusten kanssa pysyvien muutosten aikaansaamiseksi. Ilman lahjoittajiamme emme kuitenkaan auttaisi yhtäkään lasta.

Lämmin kiitos kaikille UNICEFin tukijoille!

 

Virstanpylväitä UNICEFin 65-vuotisen taipaleen varrelta:

1946 UNICEF perustetaan auttamaan lapsia toisen maailmansodan jälkeen

1947 - 1951 UNICEF auttaa Suomea

1949 Ensimmäinen UNICEF-kortti ilmestyy

1952 Saharan eteläpuolisen Afrikan auttaminen alkaa

1954 Näyttelijä Danny Kaye nimetään UNICEFin ensimmäiseksi Hyvän tahdon lähettilääksi

1955 UNICEFIlla on ohjelmia jo 92 maassa, ja 11 kansallista komiteaa varoja keräämässä

1961 Ensimmäinen koulutusohjelma

1965 UNICEF saa Nobelin rauhanpalkinnon

1975 Halpa vesipumppu kehitetään

1979 Kansainvälinen lapsen vuosi vetää maailman huomion lasten asioihin

 
1981 Ensimmäinen Maailman lasten tila -raportti julkistetaan

1984 UNICEFin hätäapuvetoomus Afrikan kuivuuden ja nälänhädän uhrien auttamiseksi

 
1988 UNICEFin tutkimustoimisto Innocenti perustetaan Italiaan

1989 Lapsen oikeuksien sopimus hyväksytään YK:n yleiskokouksessa

1990 UNICEFin ohjelma rintaruokinnan edistämiseksi alkaa

1994 “School-in-a-box” -koulutarvikelaatikko kriisialueiden lapsille kehitetään

1997 UNICEF asettuu naisten sukuelinten silpomista vastaan

1998 UNICEF nousee malariaa vastaan

2000 YK:n jäsenvaltiot sitoutuvat kahdeksan vuosituhattavoitteen toteuttamiseen. UNICEF ottaa vuosituhattavoitteet keskeiseksi osaksi toimintaansa.

2005 UNICEFin maailmanlaajuinen AIDSin vastainen kampanja alkaa. UNICEF toimittaa rokotteet 40 prosentille maailman lapsista.

2005-2010 Schools for Africa - kaikki lapset kouluun -kampanjalla autetaan 5,5 miljoonaa lasta laadukkaan opetuksen piiriin 11 Afrikan köyhimmässä maassa

2011 65-vuotias UNICEF on ainoa YK-järjestö, jonka toiminta rahoitetaan täysin vapaaehtoisilla lahjoituksilla

 

Liity kuukausilahjoittajaksi

 

Vapaaehtoistyöntekijänä afrikkalaisessa orpokodissa

Orpokodin työntekijät ja vapaaehtoiset jakavat yhdessä ruokaa köyhille perheille. © Oona Timonen

Muli Bwanji! Mitä kuuluu? 

Palasin toukokuun lopussa Sambiasta, jossa vietin vapaaehtoistöissä pari kuukautta lusakalaisessa orpokodissa. Kokemus työskentelystä afrikkalaisessa orpokodissa ei sinänsä ollut minulle uusi. Vietin kolme vuotta sitten kesän Tansaniassa, silloin myös paikallisessa orpokodissa työskennellen. Kumpikin näistä kokemuksista oli sanoinkuvaamattoman hieno. En edes osaa arvioida kuka olisin ilman näitä kokemuksia.

Toimittaja Richard Dowden on kirjoittanut, että länsimaiset ihmiset jotka saapuvat ensi kertaa Afrikkaan, tuntevat yhtäkkiä ensimmäistä kertaa todella elävänsä. Afrikassa olemassa olon olennaisimmat asiat – valo, maa, vesi, ruoka, syntymä, perhe rakkaus, sairaus, kuolema – ovat jotenkin intensiivisempiä. Ne tulevat aivan iholle.

Tämän kaiken allekirjoitan omalla kohdallani. Vapaaehtoistyöhön tämänkaltaisissa paikoissa liittyy kuitenkin paljon ristiriitaisuuksia ja haasteita, joista myös haluaisin tässä kertoa.

Oppiläksyni vapaaehtoisena

Mietin paljon näillä reissuilla niiden tuottamaa hyötyä paikallisille, enkä päässyt varmuuteen siitä, että muutaman kuukauden oleskeluni näissä paikoissa olisi tuottanut kovin merkittävää hyötyä näille orpokodeille.

Se onkin mielestäni ensimmäinen opetus samanlaiseen työhön lähtevälle. Jätä kaikki oletukset siitä että olisit korvaamattomaksi avuksi orpokodissa, koulussa, sairaalassa tai mikä ikinä onkaan kohteesi. Olet siellä ennen kaikkea kokemuksen vuoksi, toisin sanoen itsesi vuoksi. Parhaassa tapauksessa voit olla avuksi monenlaisissa käytännön töissä ja helpottaa joidenkin paikallisten työtaakkaa ylimääräisellä käsiparilla, ehkä opettaa joillekin hieman vierasta kieltä tai asioita omasta kulttuuristasi, jos he ovat siitä kiinnostuneita.

Tärkeää on myös oivaltaa, että monet asiat esimerkiksi lasten kasvatukseen liittyen tehdään hyvin toisella tavalla Afrikassa. Jotkut asiat voivat olla jopa sellaisia jotka haastavat oman oikeustajun. Vapaaehtoisen ei tulisi kuitenkaan tulla paikalle opettamaan paikallisille työntekijöille oman kulttuurinsa tapoja tehdä asioita, vaan olla itse oppimassa. Loppuen lopuksi, kun lähdön hetki koittaa, paikalliset työntekijät ovat ne ketkä jäävät paikalle ja vastaavat sekä oleskelusi että lähtösi seurauksista.

Lapset ovat lapsia kaikkialla

Olin sekä Tansaniassa että Sambiassa eniten tekemisissä hyvin pienten lasten kanssa, monet heistä olivat alle kolmevuotiaita. Lasten terveelle kehitykselle juuri kolme ensimmäistä vuotta ovat kaikkein tärkeimmät. 

Orpokotiin tuotujen lasten taustoihin kuului epävarmuutta ja hyljätyksi tulemisia sekä usein toisen tai molemman vanhemman kuolema. He olivat oppineet, että valkoihoisilta vapaaehtoisilta saa usein enemmän syliä, lämpöä ja hellyyttä, kuin mitä kiireisiltä paikallisilta hoitajilta ja he olivat hyvin läheisyydenkipeitä. Tämä aiheutti itselleni ristiriitaisia tunteita. Tahdoin tarjota heille kaikkea sitä turvaa ja lämpöä, jota vaille he olivat jääneet, mutta kuinka voisin antaa heidän kiintyä taas yhteen väliaikaiseen, pian poislähtevään hahmoon?

Lapset toisaalta vaikuttivat tottuvan nopeasti siihen että heillä on monia eri hoitajia, jotka vaihtuvat, aivan kuten perinteisessä yhteisöllisessä afrikkalaisessa kulttuurissa, jossa koko suku pitää huolta lapsesta. Kaiken kaikkiaan, vastoin ehkä yleisiä luuloja, lapset näissä orpokodeissa vaikuttivat siltä mitä lapset ovat kaikkialla - itkeviä, nauravia, nukkuvia - ja enimmäkseen terveitä.

Orpokodit Afrikassa, joissa käy säännöllisesti ulkomaisia vapaaehtoisia, ovatkin usein varsin hyvin varustettuja. Hygieniataso on korkea ja lapsilla on paljon lahjoitettuja vaatteita ja leluja. Luulenkin, että eniten tarvetta raha-, vaate-, tavara – tai lääkelahjoituksille sekä lisätyövoimalle on syrjäisemmillä seuduilla, sellaisissa paikoissa missä orpokodeista ei ole välttämättä saatavilla edes yhteystietoja, saati nettisivuja tai muuta väylää hankkia lisäavustuksia. Sillä orpoja Sambiassa riittää. Unicefin arvio vuonna 2009 oli, että Sambiassa on 1 300 000 orpoa alle 17-vuotiasta lasta.

Jälkeenpäin ajatellen kaikki haastavimmat tilanteet olivat niitä, joista myös sain eniten toimiessani vapaaehtoisena. Loppuen lopuksi olen ylpeä siitä että pystyin elämään sambialaisessa perheessä talossa, jossa ei ollut esimerkiksi suihkua, nukkumaan vieraan ihmisen kanssa samassa sängyssä, pesemään pyykkini käsin ja kestämään henkisesti raskaita tilanteita orpokodilla. Kaiken lisäksi opin nauttimaan näistä ja muista asioista - elämän yksinkertaisuudesta, työstä jolla on merkitys, ihanista paikallisista ystävistä ja toisista ulkomaalaisista vapaaehtoisista… Ikävä Afrikkaan on kova.

Oona Timonen

 

Lue lisää UNICEFin vapaaehtoistyöstä:

http://www.unicef.fi/vapaaehtoistyo

 

 

Suomen UNICEF kuvausmatkalla Vietnamissa osa 2

Tyttö perkaa lootuksen siemeniä kotinsa kuistilla. © UNICEF/Haukkapää

Takavuosina erään kampanjan slogan oli ”Lapsi on lapsi kehitysmaassakin”. Silloin se kuulosti minusta kovin itsestään selvältä, jopa lattealta. Tottakai lapsi on aina lapsi, asuipa hän sitten missäpäin maailmaa tahansa, ajattelin.

Kuvausmatkoilla olen kuitenkin saanut omin silmin havaita, mitä itse asiassa tarkoittaa, kun lapsella ei ole mahdollisuutta elää tavallista lapsen arkea. Millaiseksi elämä muodostuu kun harteilla on liian paljon vastuuta liian nuorena.

Yksi tällaisista lapsista on 12-vuotias vietnamilaistyttö Huong. Tapasimme hänet Dong Thapin maakunnassa Mekong-joen suistoalueella. Huong asuu iäkkään ja huonokuntoisen isoäitinsä luona. Perheessä ei ole isää. Äiti kärsii vakavista mielenterveysongelmista, eikä kykene huolehtimaan itsestään. Hänen hoitonsa on täysin Huongin vastuulla.

Perheen elanto on arvatenkin tiukassa ja Huong on joutunut välillä keskeyttämään koulunsa voidakseen tehdä enemmän työtä perheen elättämiseksi. Tällä hetkellä hän onneksi käy koulua.

Heti ensi tapaamisellamme Huongista piirtyy sama hätkähdyttävä kuva kuin monesta muusta tapaamastani lapsesta, joka joutuu kantamaan vastuun perheestään: hän on kuin aikuinen pienoiskoossa. Sama valpas katse silmissä, samat napakat otteet askareissa, sama tyyli ottaa ohjat käteensä. Koko hänen olemuksensa haluaa välittää viestiä ”Minä pärjään”.

Mutta tämän kaiken ei saa antaa hämätä. Huong ei ole aikuinen. Hänen ei kuulu kantaa aikuisen vastuuta eikä vastata perheen toimeentulosta. Hänen kuuluisi pitää hauskaa ja suunnitella tulevaisuuttaan muiden ikäistensä tavoin. Itsevarman ulkokuoren alla on haavoittuva lapsi pelkoineen ja haaveineen. Huong kaipaa huolenpitoa siinä missä muutkin hänen ikäisensä lapset.

Olen miettinyt Huongia paljon tapaamisemme jälkeen. Sitä mitä tulevaisuus tuo hänelle tullessaan ei tiedä kukaan. Olen varma, että hän pärjää, mutta soisin kovin mielelläni hänelle muutakin kuin pelkkää päivästä toiseen sinnittelyä toimeentulon eteen: onnea, iloa ja mahdollisuuden tavoitella haaveitaan.

Huong on päättänyt vakaasti pysyä koulussa, vaikka hänen pitäisikin työskennellä sen ohessa. Kuka tietää vaikka tapaisimme vielä joskus. Ehkä hän saattaa työskennellä silloin haaveammatissaan lääkärinä.

Hanna Haukkapää

 

Lue myös Suomen UNICEFin Vietnamin kuvausmatkan ensimmäinen osa.