Esko Suoranta työskentelee Suomen UNICEFin koulutoimen yksikössä, hyvien puolella.
Pienenä viidesluokkalaisena minulla oli valtavia vaikeuksia oppia Suvivirttä ulkoa kevätjuhlaa varten. Itkeskellen kerroin asiasta äidilleni, joka kummasteli, miksi elämänkatsomustiedon oppilaan olisi pakko laulaa virsiä.
Seurasi kiihkeää reissuvihkokirjeenvaihtoa opettajan ja äitini välillä, jonka kuluessa myös minulle kävi selväksi, että tosiaan, uskonnottomalla lapsella on oikeus olla osallistumatta toimintaan, jonka hän kokee tunnustukselliseksi ja sitä kautta vieraaksi. Lopulta päädyin toisen et:a opiskelevan kaverini kanssa seisomaan käytävässä noin puolet kaikista musiikintunneista, kun ohjelmassa oli vähänkin uskonnollisia lauluja. Kevätjuhlassa seisoimme kohteliaasti Suvivirren ajan, mutta laulamisen jätimme muille.
Tarinan opetus ei liity siihen, pitäisikö kouluissa laulaa tai olla laulamatta Suvivirttä tai -laulua. Tarinan opetus on, että myös lapsella on oikeus ajatuksen ja omantunnon vapauteen, mutta monesti lapsi tarvitsee aikuisen apua tunnistaakseen tämän (ja muut) oikeutensa.
Suvivirsi-episodin jälkeenkin ihmisoikeudet ja niiden pohtiminen pysyivät osana elämääni. Hakeuduin lopulta opiskelemaan englantilaista filologiaa ja elämänkatsomustietoa Helsingin yliopistoon tarkoituksenani valmistua opettajaksi. Parin vuoden opiskelujen jälkeen sain vinkin, että UNICEF rekrytoi televarainkerääjiä. Huomasin oikeastaan jo jonkin aikaa odottaneeni, että voisin tehdä työtä, jonka tuloksen voisin luottaa muuttavan maailmaa paremmaksi paikaksi.
Suunnilleen samalla tiellä olen edelleen, vaikka televarainkeruu on juuri vaihtunut koulutoimen yksikön assistentin hommaan ja opettajanura ei omalla kohdallani näytä kaikkein todennäköisimmältä maisterintyöllistäjältä. Edelleen tulee pohdittua ihmisen paikkaa maailmassa ja oikeuksien toteutumista – sekä kokemiani vaikeuksia oppia lauluja ulkoa.
Yksi asia on kuitenkin muuttunut. Enää en ole lapsi, joka kaipaa aikuista kertomaan, että minulla on oikeuksia, joita kukaan ei saa loukata tai viedä minulta pois. Sen sijaan minusta on tullut aikuinen, joka voi päivittäisessä työssään auttaa toisia aikuisia viemään samaa viestiä lukemattomille lapsille. He vuorostaan voivat auttaa huonommassa asemassa olevia kaltaisiaan, joiden oikeudet eivät vielä toteudu yhtä hyvin kuin kaikkien meidän.
Myös maailma on ehtinyt muuttua siitä, kun olin pieni viidesluokkalainen. Vaikka parannettavaa edelleen riittää, on yhteiskunnalla, kouluilla ja opettajilla entistä parempi ymmärrys ihmisoikeuskasvatuksen tärkeydestä.
Suomen UNICEF auttaa kouluja juuri ihmisoikeusperustaisessa kasvatustyössä. Pyrimme antamaan työkaluja ja tietoutta, joilla lapsistamme kasvaa omat oikeutensa ymmärtäviä, globaalia oikeudenmukaisuutta vaativia ja ihmisoikeuksien yhtäläisyyttä puolustavia kansalaisia. Tästä syystä koen työssäni olevani ennen kaikkea hyvien puolella.
Esko Suoranta
Koululaisjumalanpalvelukset ja seurakunnan aamunavaukset ovat tosiaan selkeästi uskonnon harjoittamista, ja siihen ei tarvitse kenenkään, ei kirkkoon kuuluvienkaan välttämättä osallistua. Ne ovat siis eri asia kuin joulu- ja kevätjuhla, joiden osalta perustuslakivaliokunta on linjannut, etä yksittäinen virsi ei tee juhlasta uskonnon harjoittamista. "Oman uskonnon" opetus ei ole virallisesti tunnustuksellista. Näin ollen varsinaista uskonnon harjoittamista ei oikeastaan edes tarvittaisi koulun toimesta järjestää. Kun kirkoissa on seurakuntien toimintaa saatavilla, uskonnonvapaus toteutuu ihan seurakuntien itsensä toimesta, ei koulun tarvitse organisoida uskonnon harjoittamista. Ainakaan sitä ei saisi luonnehtia "koulun yhteiseksi toiminnaksi", josta käytännössä joidenkin voi olla kiusallisa olla pois vaikka ei haluaisi osallistua. Koulu voisi paremmin huolehtia uskonnottomien omantunnon ja vakaumuksen vapaudesta (Perustuslain 11 §) ja yhdenvertaisesta kohtelusta (Perustuslaki 6 §).
Kirjoittanut: Esa Ylikoski | 02/09/2011 klo 20:29