Astun lentokoneen ovesta ulos ja jään tunnustelemaan, miltä Afrikan ilma tuntuu ihollani ja miltä se tuoksuu. Olen saapunut Keniaan. Matkani tänne on alkanut jo paljon aiemmin. Minut on valittu monien upeiden ja suurella sydämellä varustettujen kuukausilahjoittajien joukosta matkaan. Olen saanut hienon mahdollisuuden päästä näkemään omin silmin, miten UNICEF auttaa lapsia Keniassa.
Matkani tarkoitus on tutustua kenialaisen sairaanhoitajan Rizikin työn kautta terveydenhoitoon. Seuraan Rizikin työpäivää pienessä kylässä, jossa hän pitää kerran kuukaudessa vastaanottoa äideille ja lapsille. Riziki pystyttää neuvolansa keskelle afrikkalaista luontoa, suuren puun alle. Vieressä on rakennus, mutta sen katto on sortunut, eikä kattoa ole voitu rahan puutteen vuoksi korjata.
Edessä on koko päivä ulkoilmaneuvolan pitoa noin +35C lämmössä. Puun alle kannetaan muutama pöytä ja oksalle viritetään roikkuva vaaka lasten punnituksia varten. Yhtäkkiä paikka on täynnä värikkäisiin vaatteisiin pukeutuneita äitejä ja lapsia, lapsia on kaiken ikäisiä ja kokoisia. Kymmenet pienet silmäparit katselevat minua, kun seison tiukasti Rizikin vieressä kuin turvaa hänestä hakien. Osa lapsista on uteliaita ja uskaltavat varovaisesti hymyillä. Joitakin lapsia outo valkoinen ihminen pelottaa ja he kääntävät katseensa pois, joillakin ei itkukaan ole kaukana. Tuntuu oudolta olla erilainen.
Huomaan pikkuisen pojan, joka istuu maassa puunrunkoon nojaten. Poika katsoo minua kiinteästi silmiin. Hänellä on katse, joka käväisee sielussani asti. Pojalla on isohko haava jalassa, siihen on kevyesti pyöräytetty likainen riepu ympärille. Pojalla on haavoja myös rinnassaan. Hän hengittää silminnähden raskaasti ja vaikeasti. Pian kyyneleet alkavat pyyhkiä pölyisiä kasvojani. Itken monia asioita. Mietin, mikä poikaa vaivaa ja kuinka sairas hän mahtaa olla. Haluaisin jotenkin auttaa häntä, enkä osaa tehdä mitään. Omasta sairaanhoitajan ammatistani ei tässä tilanteessa ole apua. Suren myös sitä, kuinka erilaista sairaanhoitoa kenialainen lapsi saa kuin suomalainen lapsi.
Kapuan läheisen puun oksalle itkemään, satoja vuosia vanha puu tarjoaa minulle lohduttavaa turvaa. Tunnen syyllisyyttä siitä, että tulen tänne itkemään ja surkuttelemaan. Matkakumppanini lohduttaa minua; täällähän on moni asia hyvin. Lapsien painoa seurataan heti vastasyntyneestä alkaen, ja aliravittuja lapsia autetaan. Lapset saavat mm. jäykkäkouristus-, tuberkuloosi- ja tuhkarokkorokotukset. Eräänkin pöydän luona parveilee kymmeniä ihmisiä. Heidän odottelu palkitaan, silla lopulta he pääsevät lääkärin juttusille. Lääkäri tekee diagnoosit kyselemällä ja havainnoimalla, muita apukeinoja hänellä ei ole käytössään. Vieressä on lääkkeidenjakopöytä, josta äidit saavat kotiin lapsilleen mm. kipu- ja kuumelääkettä, antibioottia ja ihottumaan voidetta. Kyyneleitteni kuivuttua laskeudun puun oksalta alas nolostusta tuntien. En edes uskalla miettiä juuri nyt, mitähän paikalliset ihmiset mahtavat kyynelehtivästä länsimaalaisesta ajatella.
Riziki pyytää varjossa makoilevan miehen kantamaan yhden pöydistä sisään rakennukseen. Hän alkaa tehdä hiv-testejä niitä haluaville. Sortuneessa talossa ei voi valittaa, ettei raikasta ilmaa virtaisi sisään. Tosin siitä ei ole paljon apua, koska keskipäivän polttava aurinko pääsee puuttuvan katon vuoksi paistamaan suoraan sisään. Nuori äiti istuu tuolilla tyyni ilme kasvoillaan, kun Riziki ottaa häneltä hiv-testin. Vapaaehtoiseen testiin riittää tulijoita. Riziki ei tunnu välittävän kuumuudesta, mutta minulla alkaa olla jo vaikeuksia. Joudun pian luovuttamaan ja astumaan ulos rakennuksesta. Riziki jää vielä sisään jatkamaan työtänsä. Itse istahdan hetkeksi varjoon suojaan auringolta. Yläpuolellani kasvaa paikallisen viljelijän banaanipuu houkuttelevine vihreine pikku banaaneineen. En uskalla niihin kajota, koska niistä viljelijä saa rahat elättääkseen perheensä.
Palattuani hetken huilimisen jälkeen takaisin työntouhuun, vallitsee neuvolassa edelleen sopuisa sekamelska. Suorista jonoista tai jonotusnumeroista ei ole tietoakaan, mutta jotenkin afrikkalaiseen tapaan asiat rullaavat ilman niitäkin. Äiti, jonka helmoissa pyörii monta lasta, antaa syliini muutaman päivän ikäisen vauvansa. Vauvalla on iloisen kirjava pipo päässä, pikkuruinen nenä ja sydämenmallinen suu. Puristan kevyesti vauvaa rintaani vasten, annan ajan seisahtua hetkeksi, ja hälinän ympärilläni unohtua. Tämän kosketuksen haluan muistaa lopun elämääni. Tähän pieneen hetkeen kiteytyy yhdeksänvuotinen historiani kuukausilahjoittajana. Näen ja tunnen juuri nyt, että lahjoittamani raha menee UNICEFin avulla perille. Sylissäni olevan vauvan terveyttä seurataan ja häntä punnitaan kuukausittain, hän saa vitamiinia, rokotuksia ja malariaverkon ripustettavaksi hänen ympärilleen öiden turvaksi. Sain olla tälle vauvalle hetken äiti. Toivon sydämestäni vauvalle pitkää ja tervettä elämää, hyvää koulutusta ja ripauksen onnea elämänmatkalleen. On aika antaa vauva hellästi takaisin äitinsä huomaan.
Annamaria Taskos
Kuukausilahjoittaja Annamaria Taskos on sairaanhoitaja ja perheenäiti. Taskos valittiin 330 hakijan joukosta reportteriksi tutustumaan UNICEFin työhön Keniassa ja raportoimaan siitä MTV 3:lla maaliskuun lopussa esitetyssä UNICEF Saariluoma Allnight Show -ohjelmassa.
Kommentit