Olin hiljattain seuraamassa kehitysvammaisten nuorten päivätoimintayksikön arkea. Yksikössä käyvät kuusi nuorta aikuista olivat jo päättäneet peruskoulun, ja opiskelivat nyt itsenäisen elämän taitoja. Mitä mieleeni jäi päällimmäisenä tuosta päivästä?
Osallistaminen. Ikiomien ajatusten ilmaiseminen ja se, että joku kuulee ne aidosti. Sen ymmärtäminen, että arki on täynnä tuhansia valinnan mahdollisuuksia, joiden kautta voi vaikuttaa omaan elämään ja ympäristöön.
Kerron muutaman esimerkin. Ryhmä istui pöydän ääreen suunnittelemaan seuraavan päivän kokkausta. Ensin jokainen nimesi lempiruokansa. Apuna käytettiin kansiota, joka sisälsi runsaasti kuvia erilaisista ruokalajeista. Kommunikaatiomahdollisuuksiensa mukaan nuoret nimesivät lempiruokansa joko kuvaa osoittamalla tai viittomalla. Tämän jälkeen laskettiin, mikä ruokalaji on saanut eniten ääniä. Voiton vei tällä kertaa spagetti kastikkeella.
Seuraavaksi siirryttiin keskustelemaan, mitä aineksia kukin haluaisi kastikkeeseen. Kanasta, tonnikalasta, jauhelihasta ja katkaravuista jäljelle jäi lopulta tonnikala ja jauheliha, jotka usean äänestyskierroksen jälkeen saivat tasaäänet. Nuoret lähtivät pohtimaan, mitäs nyt tehdään. Nuorimies ehdotti ratkaisuksi sitä, että tehdään kaksi eri kastiketta. Lopulta eniten kannatusta sai erään tytön ehdotus siitä, että tehdäänpä uusi resepti ja laitetaan kastikkeeseen molempia!
Tyytyväisenä ryhmä lähti seuraavaksi ideoimaan salaattiaineksia. Mielikuvituksella ei ollut rajaa, kun nuoret lähtivät luettelemaan hyvänmakuisia kasviksia ja hedelmiä. Lopulta salaattimix näytti seuraavalta: omena, purjo, kaali, kirsikkatomaatti, kurkku, suolakurkku ja kiinankaali. Hätäisempi ohjaaja olisi tässä tilanteessa todennut, että ”onpas erikoinen salaatti, ainekset eivät oikein natsaa yhteen”. Mutta mitä tekivät tämän yksikön ohjaajat? Myhäilivät tyytyväisenä, kun ideoita sateli, ja auttoivat nuoria tekemään kuvallista kauppalistaa, jotta kaikki ainekset muistettaisiin varmasti hankkia seuraavana päivänä yhteisellä kauppareissulla.
Tätä se on, ihmisen aito osallistaminen arkipäivässä. Osallistaminen ei ole vain näennäiskuulemista, jossa ideoidaan ruoka-aineksia, mutta tehdään resepti kuitenkin loppujen lopuksi viisaiden aikuisten ajatusten mukaan, jotta se maistuisi paremmalta. Osallistaminen on sitä, että nuorilla on aito valinnan mahdollisuus, ja että valinnalla ja mielipiteellä on oikeasti vaikutusta.
Toki elämässä tulee vastaan tilanteita, joissa aikuisen on nopeasti tehtävä päätös ratkaisutavasta – tällaisia hetkiä ovat esimerkiksi uhkaavat tai vaaralliset tilanteet. Mutta se, että sokea nuori saa valita yhteistä teehetkeä varten teen laadun haistelemalla ja aistimalla, ei aiheuta uhkaa kenellekään – korkeintaan aikuiselle, joka haluaisi selvitä toimenpiteestä eteenpäin niin nopeasti kuin mahdollista.
Päivä huipentui hetkeen, jolloin nuoret täyttivät päiväkirjaansa, eli tekivät kuvakorteilla tarinan kuluneen päivän tapahtumista omiin kansioihinsa. Seurasin nuoren naisen työskentelyä, joka rakensi päivänsä tapahtumat loogisesti kokkaukseen asti. Hän löysi kuvan ”kokata” ja laittoi se aikajanalle, mutta jätti kuitenkin sen eteen tyhjää tilaa, ihan kuin janalta olisi puuttunut jotakin olennaista. Tyttö kävi vimmatusti etsimään puuttuvaa korttia kansiostaan, enkä päässyt perille siitä, mitä hän oli etsimässä. Lopulta kansiosta löytyi kuva ”jutella”, jossa kaksi ihmistä keskustelee toistensa kanssa. Hän laittoi tyytyväisenä kuvan kansioon. Jutella + kokata. Aivan niin.
Ensin jutellaan yhdessä kokkauksesta, ja sitten vasta kokataan.
Kuvien lähde: Papunetin kuvapankki, www.papunet.net, Elina Vanninen (kuvakortti vasemmalla) ja Mulberry (kuvakortti oikealla).
KIRJOITTANUT: JOHANNA KURKI
